Perintä Yhdysvalloissa

Historiallisesti velkojat pitivät Yhdysvalloissa velkojia tiukassa kurissa. Jos velallinen ja hänen perheensä eivät pystyneet maksamaan velkaansa takaisin, hänet voitiin pakottaa velkaorjuuteen. Tämä kesti niin kauan, kunnes velkoja oli onnistunut saamaan tappionsa takaisin velallisen perheen palveluksen avulla. Maksamattomat velat saattoivat jopa siirtyä sukupolvelta toiselle, jos velallinen kuoli maksamatta velkaa. Velallisen vankilat olivat vankiloita, joita käytettiin nimenomaan velallisten pitämiseen, kunnes heidän perheensä pystyivät maksamaan velat takaisin. Kun nämä vankilat lakkautettiin, velkojat turvautuivat voimakkaasti ulosottoon. Ulosmittauksella tarkoitetaan sitä, että velkojat takavarikoivat omaisuutta viranomaisten avulla.

Nykyään suurin osa näistä julmista käytännöistä on laittomia, ja loput ovat viranomaisten tiukasti sääntelemiä. Velallisen oikeuksia koskevat lait on laadittu, ja Yhdysvaltojen osavaltio- ja liittovaltion hallitukset pitävät niitä voimassa. Kussakin osavaltiossa on velallisten suojelua koskevia erilaisia lakeja, jotka voivat olla tiukempia kuin liittovaltion lait. Kussakin osavaltiossa sovelletaan tiukempia lakeja, olipa kyseessä osavaltion laki tai liittovaltion laki.

Yhdysvalloissa on erityyppisiä perintäpalveluja. Kun perintätoiminnasta vastaa suoraan velkojan osasto, sitä kutsutaan ensimmäisen osapuolen perinnäksi. Tämä johtuu siitä, että perintätoimen suorittava osapuoli on itse asian osapuoli. Se on velkojan ensimmäinen taho velkojen perinnässä – tai ainakin niiden velkojien, joilla on yrityksessään perintäosasto. Ne yrittävät periä velkaa tietyn ajanjakson ajan, ja jos ne eivät onnistu siinä, ne yleensä antavat asian kolmannen osapuolen perintätoimiston hoidettavaksi, jolla on enemmän erikoisosaamista siitä, miten velkoja peritään tehokkaasti Yhdysvalloissa.

Kolmannen osapuolen perintätoimisto on Yhdysvalloissa sellainen, joka ei ollut alkuperäisen velkasuhteen osapuoli. Yritykset turvautuvat näihin toimistoja, kun ne eivät itse ole onnistuneet perimään maksuja ja aikaa on kulunut. Ne antavat tapaukset valitsemalleen perintätoimistolle. Yhdysvalloissa tämä tapahtuu yleensä satunnaispalkkion perusteella. Tämä tarkoittaa, että velkoja ei maksa perintätoimistolle mitään alkuperäistä maksua. Perintätoimisto on kuitenkin oikeutettu saamaan prosenttiosuuden velasta, jonka se onnistuu perimään. Molemmat osapuolet sopivat tästä prosenttiosuudesta, ja se riippuu velan tyypistä ja iästä.

Yhdysvalloissa näihin perintätoimistoihin sovelletaan liittovaltion “Fair Debt Collection Practices Act of 1977” -lakia. Tämän lain mukaan velalliseen saa ottaa yhteyttä puhelimitse vain kello 8:n ja 21:n välisenä aikana. Jos velallista edustaa asianajaja, perintätoimisto ei saa ottaa yhteyttä velalliseen lainkaan. Jos velan todentamista pyydetään kirjallisesti, velkojan on lähetettävä todistus velalliselle kolmenkymmenen päivän kuluessa, eikä perintätoimisto saa ottaa yhteyttä velalliseen tänä aikana.

Lisäksi perintätoimisto ei saa ilmoittaa velasta mitään kolmannelle osapuolelle, kuten perheenjäsenille tai naapureille. Se saa kuitenkin ottaa yhteyttä kolmansiin osapuoliin tiedustellakseen velallisen olinpaikkaa tai saadakseen yhteystietoja, jos perintätoimisto ei löydä velallista. Tärkeintä on, että perintätoimistojen on tunnistauduttava ilmoittamalla nimensä ja toimistonsa nimi sekä mainitsemalla, että ne ovat perintätoimistoja, jokaisessa viestinnässä. Niiden on myös ilmoitettava velkojan nimi ja osoite ja ilmoitettava velalliselle hänen oikeudestaan kiistää velka 809 §:n mukaisesti.

Vanhentumissäännöt ovat sääntöjä, joissa vahvistetaan pisin aika tapahtuman jälkeen, jonka kuluessa oikeudenkäynti voidaan aloittaa. Velat voivat vanhentua, jos velallinen ei maksa velkaa tämän ajan kuluessa. Kiertääkseen vanhentumisaikaa perintätoimistot ryhtyvät joskus toimiin vanhentumisajan katkaisemiseksi ja nollaamiseksi.

Yritykset voivat myös myydä velkansa kolmannelle osapuolelle, niin sanotulle velanostajalle, prosenttiosuudella velan alkuperäisestä arvosta. Tämä tehdään yleensä viimeisenä keinona, kun velkoja katsoo, ettei hänellä ole mitään toivoa velan perimisestä. Velan myynnin avulla velkojat voivat minimoida tappionsa mahdollisimman pieniksi, saada välittömiä – vaikkakin pienempiä – tuloja ja siirtyä eteenpäin. Näin myös velan perintävelvollisuus ja siihen liittyvät riskit jäävät pois, kun vastuu siirtyy ostajalle.

Ostaja puolestaan yrittää edelleen saada velallisen maksamaan. Tämä voi kestää kauan, mutta liiketoimintamalli perustuu siihen, että velallinen voi lopulta saavuttaa maksukyvyn ja ostaja voi näin ollen saada takaisin enemmän kuin mitä se on maksanut saamisista.